Eräs äiti-ihminen kirjoittaa sosiaalisessa mediassa näin: - ”Enää ei taida voida sanoa Suomea hyvinvointivaltioksi. Puhun nyt äitinä, päiväkodin työntekijänä ja suomen kansalaisena. Onko säästäminen mennyt jo liiallisuuksiin ja säästämisen kohteet ovat väärät ja ne tehdään väärin perustein. Onko kaiken takana eduskunta, johon meidän pitäisi luottaa”?

Kirjoitanpa kyseisen äidin mielipiteen jatkoksi murto-osan yhden perheen ja lähipiirin kokemuksia, sekä totuuksia siitä, millainen tämän päivän ”hyvinvointivaltio” nimeltä suomi oikein on. Jokainen punnitkoon mielessään, onko tämä maa tosiaan hyvinvointivaltio ja jos se sitä vielä jollekin on, ei se ole sitä ainakaan ruohonjuuritasolla elävän veronmaksajan näkökulmasta.

Joku tämän maan hallitusta, eduskuntaa ja järjestelmää ehkä kiittää, mutta minä en läheisteni kanssa valitettavasti pysty kiittämään menneistä vuosista sen paremmin hallintoelimiä, kuin tämän maan oikeusjärjestelmää siitä järkyttävästä oikeusrappiosta, millaiseksi se on pienessä ajassa tässä maassa muuttunut. Silloin kun pieni ihminen, pieni perhe, suku ja lähipiiri kokee kaiken aikaa julmuutta, vääryyttä ja välinpitämättömyyttä, katoaa luottamus täysin ja lopullisesti koko yhteiskuntaan.

Minä väitän, että suomi on kaikkea muuta kuin hyvinvointivaltio - se on nyt jo erittäin vakavassa tilassa oleva pahoinvointivaltio. Suomi on syvälle suohon ajettu maa, jonka nimi voisi olla virallisesti - Suomaa. Se joka väittää, että täällä on asiat mainiosti, ei näe omaa nenäänsä, eikä napaansa pidemmälle. – Katsoisivat edes peiliin ja mielellään myös sen taakse.

Se oli vielä pientä kaiken muun taistelun ohella, kun appivanhempani tahtoivat siirtyä omasta kodistaan kunnalliseen valvontaan, omaan vuokrakaksioon vanhainkodin yhteyteen, kaikkien mahdollisten palveluiden ja hoidon lähelle. Hoitoa ei kunnassamme voinut appivanhempien kohdalla moittia, mutta kaikki muu tulikin myöhemmin olemaan pelkkää painajaisunta.

Jonkin ajan kuluttua appivanhemmille jouduttiin hakemaan tietyistä syistä paikallisen maistraatin kautta myös kunnallinen edunvalvoja, joka osoittautui myöhemmin äärimmäisen epäpäteväksi, suoraan sanottuna epärehelliseksi. Pyrimme tekemään hänen toimistaan lopun usean vuoden ajan, vaatimalla edunvalvojan vaihtamista toiseen, mutta se ei ollutkaan enää yksinkertaista.

Vuosia myöhemmin edunvalvojan ja maistraatin yhteisellä päätöksellä, myytiin myös appivanhempien koti lainvastaisesti pilkkahintaan, vaikka kiinteistöstä tarjottiin usean ostajaehdokkaan ja paikallisen kiinteistönvälitysfirman kautta huomattavasti suurempia summia. Eräs ostajaehdokkaista kirosi ääneen asuntoesittelyssä, kun hän ei saanut ostettua kiinteistöä omakseen millään hinnalla, koska aina tarjoukset hylättiin. Maistraatti jyräsi lopulta kaikki kiinteistövälityksen kautta tulleet tarjoukset omaisten vastustuksista huolimatta ja myi kiinteistön huomattavaan alihintaan.

Valituspinkan kasvaessa maistraatissa, menetimme toisen tyttäremme tämän vuosikymmenen alussa, minkä vuoksi ei ollut voimia vanhusten asioista hetkeen taistella. Tyttäremme kuolemaan emme saaneet tietenkään oikeutta, koska tyttären surmaajan omaiset sattuvat olemaan poliisin tuttuja virkakoneistossa. Meille ehdotettiin poliisin puolelta ainoastaan asianajajaa hoitamaan surmatutkintaa, joka ei poliisia itseään kiinnostanut ja asianajajiin meillä itsellämme ei olisi ollut enää varaa.

Tyttären saattaminen viimeiselle matkalleen, maksoi perheellemme kohtuuttomasti, minkä vuoksi myimme myös omaisuuttamme - olihan meille kunniakysymys saattaa lapsemme sukuhaudan lepoon omalla kustannuksellamme. Oikeus toteutui vasta omalla tavallaan, kun tyttäremme surmaaja tappoi itsensä muutamaa kuukautta myöhemmin - mutta ei se tuomio tule perheemme elämää koskaan helpottamaan. Jäimme vaille yhteiskunnallista oikeutta. Olisimme toivoneet tyttäremme surmaajalle mieluummin pitkää ja vaikeaa elämää tässä kurjassa yhteiskunnassa, kuin liian helppoa omankädentuomiota. – Kaiken lisäksi jätti itsekkäästi myös omat läheisensä suremaan.

Vuotta myöhemmin, välittömästi vuoden vaihduttua menehtyi yllättäen anoppi. Sillä hetkellä edunvalvoja sekoitti vanhusten tilit niin perusteellisesti, ettei niistä saanut enää pankkikaan selvää. Myöhemmin selvisi, että vanhusten tileiltä on kadonnut kymmeniä tuhansia euroja rahaa, johon ei löytynyt näyttöä, minne ne ovat kadonneet, mutta tietenkin erilaisia epäilyjä jäi leijumaan ilmoille. Jo pitkään eläkeiässä ollut kunnallinen edunvalvoja jäi vain muutaman viikon kuluttua lopullisesti toimestaan eläkkeelle. Tilalle astui toinen, jota emme koskaan tavanneet.

Eduskunnan oikeusasiamies vastaavasti antoi siunauksensa tälle kaikelle, että suomessa saa mitä ilmeisemmin edunvalvojan ja maistraatin päätöksellä myydä omaisuutta alihintaan, vaikka korkeampia tarjouksia satelisi kiinteistövälityksen kautta. Myös edunvalvojan virkatoimiin liittyvät epäilyt eivät antaneet aihetta lähteä EOA:n mielestä asiaa enempää selvittämään. Edellä mainitut epäilyt olisi pitänyt yhtälailla omalla kustannuksilla saattaa oikeuteen, enkä usko että olisimme koskaan oikeutta saaneet. Korvausvaatimuksia kun ei asiaan liittyen ollut, koska rahallinen menetys ei olisi ollut missään tilanteessa läheisten menetystä suurempi. – Olisimme tahtoneet vain vääryyttä tehneet tahot edesvastuuseen.

Minulle ja perheelleni jäi lopullinen mielikuva, että eduskunnan oikeusasiamies on lähinnä suuren ja mahtavan virkamieskoneiston tuki ja turva, eikä suinkaan tavallisen kansalaisen, vaikka niin on annettu ymmärtää. – Näinkö siis meidän ”hyvinvointivaltiossamme” homma oikeudenmukaisesti toimii.

Murheet eivät suinkaan loppuneet siihen, kun taas vuoden kuluttua kunnan hoitolaitoksesta vietiin puhekyvytön appiukko sairaalaan, iloisesti hoitohenkilökunnalle lähtiessään heiluttaen. Sairaalasta hänet yllätykseksemme passitettiin vain parin vuorokauden kuluttua paikallisen hoitokodin osastolle tekemään kuolemaa passiivisen eutanasian-nimikkeellä, vaikka mies oli kävelykuntoinen sairaalaan lähtiessään. – Mielestämme passiivinen eutanasia on ihmisen heitteille jättäminen, vailla nesteytystä ja ravintoa. Komeista hoitosuunnitelmista kerrotaan mm. Internetissä, mutta totuus on paljon raadollisempi. Hyvin harva edes tietää, että suomessa on laillisesti käytössä kyseinen saattotapa kuolemaan.

Se on erittäin julmaa katsottavaa, kun ikänsä töitä tehnyt, veroja maksanut ja viimevuosinaan kovia kokenut mies yrittää vielä muutaman päivän kuluttua, oltuaan vedettä ja ravinnotta, nousta kuolinvuoteeltaan ja paeta paikalta. Vuorokausien kuluessa ihminen kuivuu täysin, nielu, kitalaki ja hengitystiehyet on vereslihalla. Tajuntansa ihminen menettää lopullisesti vasta päivien päästä, virtsa on enää pisara verta, mutta sydän kuitenkin elää kokonaiset kymmenen vuorokautta taistelleen kuolemaa vastaan. – En sellaista kohtaloa olisi toivonut edes tyttäremme surmaajalle.

Kyseessä on äärimmäisen julma ja raskas kokemus myös meille omaisille, jotka odotimme ja rukoilimme läheisemme kuolevan pois  kärsimästä, kaikki ne kyseisen vuoden joulun- ja uudenvuodenpyhät. – Ja edessä oli odotettavissa jo kolmas perättäinen tammikuu, joka sekin alkoi taas hautajaisilla.

Pyysimme asianomaista ja lakisääteistä saattohoitolääkitystä appeni kärsimyksiä lievittämään, mutta sitä ei kuulemma meidän kunnassamme säästösyistä anneta. Minkäänlaista saattohoitosuunnitelmaa ei läheisten kanssa kukaan tehnyt, emme tavanneet osaston päättäviä henkilöitä koskaan, edes silloin kun appeni todettiin kuolleeksi. Hoitajat antoivat morfiinia satunnaisesti ja erittäin niukasti, jota piti olla kaiken aikaa kerjäämässä, kun appeni kärsimykset omaisten puolelta havaittiin.

Kysyinkin eräiltä poliitikoilta sosiaalisessa mediassa, että tahtoivatko he itselleen tai läheiselleen vastaavanlaisen viimeisen voitelun, joka on epäinhimillisempää, kuin surmata viaton ihminen nopeasti ja kivuitta. – Vastausta en koskaan saanut, mutta tekstini pyyhittiin tunnin sisällä pois ihmisten silmistä.

Passiivinen eutanasia on suomessa laillinen tapa poistaa ns. ”yhteiskunnan luteet” eli puhe- ja vastustuskyvyttömät sairaat ja eläkeläiset rasittamasta yhteiskuntaa ja eläkejärjestelmää, mutta aktiivinen eutanasia olisi huomattavasti inhimillisempi tapa päästä meistä yhteiskunnan rasitteeksi jääneistä lopullisesti eroon. – Minustakin…

Olen nimittäin henkilökohtaisesti ollut näiden kaikkien kokemustemme jälkeen yli kolme vuotta syrjäytetty ja työkyvytön, ns. ”elävä-kuollut”. En kykene enää mitään asioita hoitamaan, enkä tapaamaan kuin pienen joukon läheisiä ihmisiä, jotka ovat meitä menetyksissämme tukeneet alusta saakka. Heidänkin tapaamisensa on aina suunniteltava ja punnittava oman vointinsa mukaan – jaksanko ottaa kavereita vastaan sovittuna aikana, vai siirränkö sen jälleen kerran tuonnemmaksi. Mikään ei tässä maailmassa enää kiinnosta, mihinkään en kykene, edes pieniin kotiaskareisiin. Ainoastaan purnaamaan pahaa oloani sosiaalisessa mediassa, vaikka ennen olin huumorintajuinen asiakaspalvelussa työskentelevä ihminen. Nykyään ei enää huumori kuki, viha ja katkeruus on tukahduttanut kaiken elämänarvoisen alleen. – Yhteiskunnan silmissä olen tarpeeton ja hyödytön hylkiö, joten appeni kohtalo olisi ehkä itsellenikin yhteiskunnan taholta ansaittua.

Jos kertoisin kaikki kokemukseni siitä, kuinka yhteiskuntajärjestelmä hylkäsi minut ja minkälaisen vastaanoton sain ns. ”ammattiauttajilta” tyttäremme menetyksen jälkeen, joutuisin kirjoittamaan vähintään saman määrän tekstiä toiseen kertaan. – Ne kokemukset olen kirjoittanut toisessa blogissani, joten jääköön tässä toistamatta.

Väitän, että hyvin harva uskoo kuinka surkeasti meitä tuettiin heti tyttäremme kuoltua tässä ”hyvinvointivaltiossa”, kuinka pian kunnallinen apu muuttui pakoilevaksi ja kuinka ovelasti kieroilemalla se nk. ”ammattiapu” kokonaan perheeltämme juonittiin.

Lyhyesti kerrottuna, löivät pillerireseptin käteen, eikä sen jälkeen ole kenestäkään ”ammattiauttajasta” enää mitään kuulunut. Ne jotka ovat kuulemma koulutettu myös meidän tilanteessamme olevia ihmisiä auttamaan, eivät meidän tilannettamme kuitenkaan ymmärrä. – Lapsensa menettäneet eivät kaiketi kuulu siihen piiriin, jotka edes apua tarvitsevat.

Totuus on, että niin jäi koko perhe tyhjän päälle, vailla kenenkään kiinnostusta siitä, että kykenenkö perheenpäänä pärjäämään kemikaalipurkin voimalla vielä huomiseen tai huomista pidemmälle. Eivätkä ne pillerit auta ihmistä taistelemaan kaikkia muita tahoja vastaan, jotka painostavat syrjäytettyä palaamaan entisille urilleen, vaikka se on täysin mahdotonta. Ei ne kaularangasta alaspäin halvaantuneetkaan enää juokse, vaikka joku karjuisi sängyn vieressä – ”Sinun on nyt vaan pakotettava itsesi siitä nousemaan ja juoksemaan” – apua hekin tarvitsevat koko loppuelämänsä.

Pillereitä en ole ajatellut ryhtyä popsimaan, koska en ole suruineni ja murheineni enää oma itseni, eivätkä ne minusta yhtään sosiaalisempaa tehnyt, päinvastoin. Kokeiltu siis myös kemikaalit on ja olin sillä hetkellä, kuten olen niitä ilmankin, täysi vastakohta entisestä itsestäni.

Eikä siinä vielä kaikki…

Juuri viimeviikolla keskustelin erään erittäin läheisen henkilön kanssa, joka yrittää saada hoitopaikkakierteeseen ajautuneen isänsä asioita kuntoon. Hänen isänsä tilit on olleet jatkuvasti tyhjänä, ei rahat riitä edes elämiseen ja lopulta alkoi tulvia laskuja myös ulosottoviranomaiselta. Mielestämme mies ei ole enää edes ulosottokelpoinen, koska ei kykene kaikkia asioitaan itse hoitamaan, mutta tämä yhteiskunta ei ketään tavallista tallustelijaa säästele. 

Asioita selvitellessä on tullut ilmi, että kahden edellisen hoitopaikan vuokranmaksuista on tehty suoraveloitus-sopimukset, joita on peritty kenenkään huomaamatta ja mies on siirretty jo kolmanteen hoitopaikkaan. Vasta ulosottomaksujen kasaannuttua, alkoi läheisten hälytyskellot soida. 

Kolmanteen, eli nykyiseen hoitopaikkaan mies siirrettiin edellisestä sen vuoksi, koska oli kuulemma liian vaikea hoidettava. Hoitoa ei juuri tarvinnut ja apua vain lääkkeiden jakamiseen kaksi kertaa vuorokaudessa ja huonompina hetkinään auttaa hänet pyörätuoliin, muuten pärjää itsekseen.

Kyseisen hoitopaikan päätavoite oli ilmeisesti saada ainoastaan käyttöönsä miehen koko eläke, ilman että joutuisivat mitään hänen eteensä tekemään. Yrittivät kuulemma hoitopaikan kautta saada miestä edunvalvontaan, kysymättä lupaa lainkaan omaisilta. Onneksi asia tuli ilmi, eivätkä onnistuneet. Epäilemmekin että siinä on suurin syy juuri viimekertaiseen hoitopaikan vaihtumiseen, kun mies häädettiin kyseisestä hoitopaikasta pois ja siirrettiin nykyiseen. – Vuokran suoraveloitusta ei ole kuitenkaan muistettu lopettaa edelleenkään.

Ei siis ole ihme, että mies on jatkuvasti rahaton. Ei kenenkään pienellä sairaseläkkeellä vaatimattomasti toimeentulevan varat voi riittää kolmen hoitopaikan vuokraan, asuntojen kuluihin ja vielä elämiseen. – Nyt tässä olemme raapineet päitämme, kynnen aluset tikkuja täynnä ja miettineet, mitä kautta lähdemme saattamaan miehen asiat kuntoon, että hän saisi nauttia viimeiset elinvuotensa eläkkeestään ja eläkepäivistään ihan itse. – Sellaista virkatahoa kun ei tässä ”hyvinvointivaltiossa” tahdo olla, jota kiinnostaisi lähteä tällaisia ongelmia purkamaan. Jokainen kyseiseen koneistoon kuuluva virkahenkilö suojelee vain itseään ja toisiaan.

Lisäys edelliseen 31.8.2014: - Edelleenkin läheiseni isän asiat ovat rempallaan. Vaikka hän on ollut vuosia kykenemätön hoitamaan itse laskujaan, kaikki hoitopaikkojen aiheuttamat viivästykset, sekä maksamattomat laskut ovat ajatuneet ulosottoon. - Ja tämän vuosituhannen tällä vuosikymmenellä, täysin syyttömänä velkavankeuteen joutunut julkisen palvelun hoidossa elävä ihminen, on kuulemma ulosottokelpoinen, vaikka laskut ovat olleet hoitopaikan vastuulla. - Mitä tästä opimme? - Emme mitään, koska mies pääsee veloistaan ja saa surkealle elämälleen vastinetta vasta kuoltuaan, ilman että olisi voinut vähäisellä eläkkeellään saada itselleen muutakin, kuin pelkästään järkyttävän huonoa hoitoa.

Vanhusten hoidossa on ollut mätää jo vuosikymmeniä, mutta mätä leviää leviämistään. Jo 90-luvulla oma äitini vietiin kunnalliskotiin ilman, että siitä kerrottiin meille omaisille. Sillä hetkellä ajoittain lievää dementiaa poteva äitini suoriutui omista askareistaan ja kulki vielä linja-autolla lähikaupunkiin hoitamaan asioitaan. Kuvittelimmekin hänen olevan kaupungilla, kun ei ollut sinä päivänä kotona. Iltapäivällä aloimme olla huolissamme, kun ei vastaa puhelimeen, eikö kuulu kotiin, vaikka tiesimme tarkkaan aikataulut miten hän linja-autolla kulki. Pelkäsimme jo pahinta. Soitimme poliisin ja sairaalat läpi, kunnes myöhemmin illalla selvisi, että hänet oli viety kotoa vanhainkotiin ns. tutustumishoitoon. Naapuri oli onneksi nähnyt, kun muori pakattiin autoon ja vietiin kotoa kunnan logolla varustetulla farmariautolla. Onneksemme silminnäkijän avulla alkoivat asiat selvitä, vaikka sinä iltana emme päässeet äitiä enää näkemään, koska kello oli jo melko paljon.

Seuraavana päivänä menimme kunnalliskotiin heti aamusta tiedustelemaan, että millä perusteella äitini oli viety kotoa omaisille ilmoittamatta. Vastaukseksi saimme henkilökunnalta katkonaista selitystä, että häntä pyritään hiljalleen sopeuttamaan siihen mahdollisuuteen, että äiti saattaa joutua muuttamaan kotoa kokonaan kunnalliseen hoitoon. Sen jälkeen menimme tapaamaan äitiä hänelle varattuun huoneeseen, mistä löysimme hänet erittäin sekavassa tilassa. Palasin osastonjohtajan puheille ja aloin tinkiä vastausta – ”miksi äitimme on huumattu lääkkeillä”. Vastaukseksi saimme, että hänet oli lääkittävä, koska yrittää karata kaiken aikaa kotiin.

Siinä vaiheessa teimme veljeni kanssa selväksi, että äitimuori lähtee välittömästi kanssamme kotiin samalla kyydillä. Osastonjohtaja tuumasi, että teemme suuren virheen ja hän soittaa peräämme poliisit. Me teimme hänelle selväksi, että jäämme mielellämme odottamaan poliiseja, sillä jos hän ne soittaa, soittaa ne takuuvarmasti itselleen. Odotimme hetken, mutta hän päätti jättää poliiseja vaivaamatta. Pakkasimme äidin tavarat, talutimme autoon ja poistuimme paikalta. Kun saimme äidin kotiin, muutaman tunnin kuluttua hän alkoi selvitä lääkityksestä ja kykeni kertomaan meille tarkemmin asianlaitaa.

Äidilleni oli kyseisen viikon alussa kotipalvelun puolesta hössötetty, että hänet kuljetettaisiin ns. kuntoutukseen kunnan puolesta, missä häntä hoidetaan ja hemmotellaan parin viikon ajan. Kyse oli kuitenkin aivan muusta, kuin kuntoutuksesta, koska hänet oli tarkoitus sopeuttaa vapautuneeseen huoneeseen pikaisesti, että saavat vanhankotiin jälleen uusia asukkaita. Kun äitini oli ymmärtänyt, ettei häntä mitenkään kuntoutettu, vaan istutettiin muiden muorien ja vaarien kaverina vanhainkodin käytävillä, päätti hän lähteä sieltä kotiin. Ja kun kotiin ei päästetty lähtemään, oli hänet puoliväkisin passitettu huoneeseensa ja huumattu lääkkeillä nojatuoliin tuijottamaan seiniä.

Eikä ole meidän kohdallamme ollut terveyskeskusten vanhustenhoidossakaan kehumista. Toki paikkakuntakohtaisia eroja saattaa olla, mutta pääsääntöisesti terveyskeskusten kuntoutus on pelkkää sängyssä makuuttamista. Niitä hetkittäisiä ”kuntoutushoitoja”, joita lievien sairasteluiden ja sairaalareissujen päälle läheiset vanhukset on joutuneet ajoittain kokemaan, on ollut valitettavan huonoa. Sairaalan kuntoutus on ainakin meidän lähipiirin kohdalla toteutunut, mutta heti kun vanhukset on siirretty tilapäisesti terveyskeskusten kuntoutusosastolle, on heitä vain makuutettu ja nostettu sänkyjen laidatkin vielä pitämään huolen, etteivät lähde itsekseen liikkeelle. Pahimmassa tapauksessa sidottu jopa sänkyyn.

Olen erittäin varma siitä, että tuskin nämä ”vaatimattomat” epäkohdat minkään puolueen poliitikkoja tulee milloinkaan kiinnostamaan niin paljon, että asioita lähdettäisiin parantamaan, saati edes kuunneltaisiin enemmän ihmisten kokemuksia kentältä ja saatettaisiin ne entistä enemmän julkisuuteen.

Huonompaan suuntaan tämän maan asiat kaikenaikaa menevät. Olemmehan päättäjiemme kanssa aivan eri maata heti kun he pääsevät kasvamaan ulos normaaliyhteiskunnasta – nousemaan itse yhteiskunnan siivelle. Vastaavat kokemukset pitää osua jokaisen ihmisen omalle kohdalle, ennen kun ne oikeat murheet vasta havaitaan. – Silmät niin sanotusti avautuvat.

Pahalta näyttää, ettei tätä ”hyvinvointivaltiota” pyörittävällä organisaatiolla ja poliitikoilla sellaisia murheita omaan elämään koskaan tule, että joutuisivat samoja asioita kokemaan. – Miten lie kaikki suuremmat murheet juuri heitä välttelevätkin. Karmakin on ns. ”parempien ihmisten” puolella.

No, ehkä oman lapsen menetyksen voi kuka tahansa joutua kokemaan, siihen on kaikilla edellytykset, joilla on lapsia, mutta vanhana saavat varmasti parhaan hoidon. Enkä usko, että heitä varmasti murhattaisiin vuoteeseen ravinnotta ja nesteytyksettä. Takuuvarmasti kaikille ns. ”paremmille ihmisille” myös saattohoitolääkitys taataan, mikäli vuoteen omaksi jonain päivänä ajautuvat. Silloin ihminen menehtyy täysin koomatilassa, ymmärtämättä edes tekevänsä kuolemaa. – Passiivinen eutanasia lakisääteisellä saattohoidolla taitaa olla vain kultalusikka suussa syntyneiden ja muiden pyrkyreiden etu, päästä eroon hylkiöistä, jotka ovat pelkkä rahallinen taakka yhteiskunnalle.

En voi muuta sanoa tälle niin sanotulle ”hyvinvointivaltiolle”, kuin: - Kiitos ja anteeks. Tätä menoa saatan joutua pakon edessä sanomaan tälle maalle ja maailmalle vielä ennenaikaisesti myös - Hyvästi!